maanantai 22. toukokuuta 2017

Yksinäinen

Jotenkin on nyt kevään edetessä korostunut se kuinka yksinäinen olen. Onhan minulla ystäviä ja kavereita ja lapset sekä muu suku, mutta silti, tässä kodissa, tässä pihapiirissä olen niin yksin. Joka ainoa ratkaisu on tehtävä yksin. Yksin siivoan pihaa, kannan puutarhakalusteet, pidän kodista huolta, soitan likasäiliöauton, nuohoojan. Viime viikolla tilasin hinausauton, kun auton renkaan pultit katkesivat sisään ja piti auto saada korjaamolle. Yksin juon ulkokahvit portailla, yksikseni teen ruokaa tai syön einespitsan, yksin vietän iltani ja yksin menen nukkumaan. Yksinäisyyteen herään taas uutena aamuna. Ja kaikkea tätä yksinäisyyttä värittää hirvittävä ikävä. Hautausmaalla käynti lohduttaa, mutta itkettää samanaikaisesti. Jokaikinen esine kotona ja pihalla muistuttaa miehestä ja siitä, että hän ei enää koskaan käytä niitä. En tiedä kuinka kauan jaksan tätä. Missä menee kestämisen raja ja mitä sitten tapahtuu?

4 kommenttia:

  1. Voi Jaana, täällä tulee myös suuri suru kun luen tekstiäsi. On varmasti raskasta opetellä elämään ilman rakasta miestä, voin vain kuvitella sen tyhjän olon mikä sisälläsi on tällä hetkellä. Sure surusi rauhassa, tulee aika että olo helpottuu ja kaikki kauniit muistot jäävät sydämeesi. Miehesi aivan varmasti haluaa että elät elämääsi onnellisena. Voima halaus!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Monenlaista mietimnnässä miten tästä edetään...

      Poista