torstai 16. maaliskuuta 2017

Pohdintaa

Kevättä ja kesää kohti ollaan menossa, paljon uusia haasteita tulossa. Miehen kuolemasta on nyt reilu 8 viikkoa. Suru on nyt pysyvä asukas talossa. Se kuuluu nyt arkeeni. Enkä tiedä haluanko sitä poiskaan, ja tuskin koskaan saankaan. Itken edelleen useita kertoja päivässä, ikävä on valtava. Luulen kuitenkin, etten ole pahinta vaihetta vielä kohdannutkaan. Kroppakin reagoi, olen saanut ihottuman ja paino on tippunut miehen kuoleman jälkeen 7 kiloa, vaikka syön ihan hyvin. Käyn joka päivä haudalla ja kotona kynttilä palaa aamusta iltaan miehen kuvan vierellä. Välillä on tunne, että haluaisin pois, rakkaani vierelle, missä minulle on varattuna hautapaikka. Uskovana ihmisenä olen rukoillut paljon. Mm sitä, että Jumala ottaisi minutkin ja pääsisin mieheni luokse. Sitten on kuitenkin hetkiä, jolloin elämä tuntuu elämisen arvoiselta. Lapset ja lapsenlapset, ystävät, jopa harrastukset pitävät elämässä kiinni. Käyn kuntosalilla kolme kertaa viikossa. Ilman tuota kuntoilua en olisi jaksanut ottaa miestäni vastaan ja asettaa lattialle kylkimakuulle, kun hän kohtauksen saadessaan lyyhistyi käsivarsilleni. Ja ilman tuota lihaksiston kunnossapitoa minusta ei olisi taloamme ja pihaamme hoitamaan. Lumityöt näin talvella, kesällä tulee sitten nurmikon leikkuu ja muu puutarhanhoito. Minä elän nyt, vaikken aina haluaisi, kunnioitan kuitenkin niin paljon elämää, että pidän kyllä itsestäni huolta.



https://www.youtube.com/watch?v=hlUTGy2ybKg