perjantai 21. heinäkuuta 2017

Äidin kasvain

Äidin kasvain ei kuulemma ole ärhäkkä, joten puolen vuoden päästä kontrolli. "Et sinä tähän kuole" oli huonosti suomea puhuva mieslääkäri lohduttanut äitiä. Ja ottanut kädestä kiinni ja sanonut että "sinulla on ollut hieno elämä".

maanantai 17. heinäkuuta 2017

Puoli vuotta

Tänään on kulunut päivälleen puoli vuotta mieheni kuolemasta. Itken edelleen useita kertoja päivittäin ja rukoilen joka ilta, etten aamulla heräisi, vaan pääsisin mieheni luokse. Ikävä on valtava.

perjantai 7. heinäkuuta 2017

Lisää murheita

Äidillä todettu 7 sentin kasvain munasarjassa. Vielä ei tiedetä onko hyvänlaatuinen vai pahanlaatuinen. Viipalekuvaus tulossa. Leikkaaminen ongelmallista keuhkojen ja sydämen takia. Eipä ois tarvittu tätäkin vielä :( .

torstai 25. toukokuuta 2017

Uusia murheita

Äitini, 82v on joutunut sairaalaan. Ekgssä jotain muutosta, keuhkoissa nestettä ja tulehdusarvot korkeat. Hällä ollut muutama päivä hankalia, kun ei ole pystynyt hengenahdistuksen vuoksi nukkumaan makuultaan ja viimein suostui lähtemään lääkäriin. Lähden huomenna - tai tarvittaessa jo tänään - ajelemaan sairaalaan, johon hänet on viety. Matkaa kertyy 400 kilometriä yhteen suuntaan, tyttäreni lähtee mukaan. Vaan eipä olisi tätäkään nyt tähän enää tarvittu!

Lisäys 26.5.
Ainakin keuhkokuume, tutkimuksia jatketaan.

Lisäys 2.6.
Siirretty sydänvalvonnasta keuhko-osastolle, jossa keskitytään nyt kauhkoahtaumataudin kunnolliseen hoitoon ja siihen, että äiti pärjää jatkossa kotona. Flimmeri oli aika sitkeässä, mutta kääntyi lääkkeillä. Siihenkin jonkinsortin estolääkitys kotiin. Eiköhän äiti siitä tokene.

Lisäys 2.6.
Aamupuhelu osastolle, äidin happisaturaatio ollut aamulla 60! Miten tuolla hapella voi elää??? Ja äiti istuu ja kattoo telkkua....

Lisäys 2.6.
Puolenpäivän puhelu osastolle, keuhkoembolia hengenahdistuksen syynä, aloitettu Marevan-lääkitys, siirto kotikaupungin sairaalaan jatkohoitoon viikonlopun jälkeen. Kotiutuksen jälkeen INR-arvon seuranta parin viikon välein tkssa.

Lisäys 9.6.
Vielä vaan sairaalassa. Ei tahdo happiarvot nousta. Ovat suorastaan vaarallisen alhaalla. En termejä muista, mutta veren happiarvon pitäisi olla 10, äidillä se nyt 4,7. Vielä ainakin viikonloppu osastolla ja kun kotiutetaan, happi ja kunnon maski mukaan.

Lisäys 14.6.
Äiti kotona, olin pari päivää hänen seuranaan. Happiviikset ja tukisukat kotieväinä. Huomisesta lähtien kotipalvelu käy kahdesti päivässä hänen tykönään. Helpottaa paljon minunkin huoltani, kun tiedän, että äidin oloa kontrolloidaan.

maanantai 22. toukokuuta 2017

Yksinäinen

Jotenkin on nyt kevään edetessä korostunut se kuinka yksinäinen olen. Onhan minulla ystäviä ja kavereita ja lapset sekä muu suku, mutta silti, tässä kodissa, tässä pihapiirissä olen niin yksin. Joka ainoa ratkaisu on tehtävä yksin. Yksin siivoan pihaa, kannan puutarhakalusteet, pidän kodista huolta, soitan likasäiliöauton, nuohoojan. Viime viikolla tilasin hinausauton, kun auton renkaan pultit katkesivat sisään ja piti auto saada korjaamolle. Yksin juon ulkokahvit portailla, yksikseni teen ruokaa tai syön einespitsan, yksin vietän iltani ja yksin menen nukkumaan. Yksinäisyyteen herään taas uutena aamuna. Ja kaikkea tätä yksinäisyyttä värittää hirvittävä ikävä. Hautausmaalla käynti lohduttaa, mutta itkettää samanaikaisesti. Jokaikinen esine kotona ja pihalla muistuttaa miehestä ja siitä, että hän ei enää koskaan käytä niitä. En tiedä kuinka kauan jaksan tätä. Missä menee kestämisen raja ja mitä sitten tapahtuu?

perjantai 12. toukokuuta 2017

Mietteitä

Kävin äitini luona parin päivän reissulla. 300 kmn yhdensuuntaisella matkalla ennättää ajatella monenlaista. Mietteet pyörivät edesmenneessä aviomiehessä ja mm siinä, että pitäisikö hänen tavaroitaan alkaa pikkuhiljaa pakata pois. Kotona on nimittäin kaikki hänen tavaransa hammasharjaa myöten niillä sijoilla mihin hän itse ne jätti. Lääkkeet pitäisi viedä apteekkiin, poistaa ne käytetyt hammasharjat ja siirtää vaatteet kaapeista laatikoihin mahdollista myöhempää hävittämistä varten. Tarkoituksenani on polttaa hänen vaatteensa, sillä en halua, että kukaan muu käyttää niitä. Paperit ja laskut pitäisi myös säilöä laatikoihin ym. Raskas työ on edessä, mutta minun on jatkettava elämääni, enkä voi kodista tehdä museota, vaikka haluaisinkin. Uskon, että mies ei pääse vapaaksi, jos en päästä hänestä irti. Sormukset otin pois sormesta, ajatuksena teettää niistä muistosormus tai säilyttää ne kaapissa sellaisenaan. Enhän ole enää naimisissa, kuolema on meidät erottanut. Kyyneleet virtaavat, kun näin ajattelen, mutta jotta jaksaisin itse elää, on päästettävä irti. Mies säilyy kuitenkin ikuisesti sydämessäni, sieltä ei hänen paikkaansa vie koskaan kukaan, hän oli elämäni suuri rakkaus.

sunnuntai 7. toukokuuta 2017

Elämäntäyteinen viikonloppu ja hautapaikan siivoamista

Tämän viikonlopun ajan muulloin niin hiljainen talomme syttyi eloon; poika perheinen ja tytär sulhoineen tulivat porukalla piristämään viikonloppuani. Talo täyttyi pianon ja mandoliinin soitosta (poika ja miniä muusikoita), laulusta, naurusta, pienten poikien riemunkiljahduksista ja iloisesta puheensorinasta. Voi miten nautin näiden rakkaiden läsnäolosta, mutta miten kaipasinkaan, että mies olisi saanut olla mukana kokemassa tämän ilon ja riemun.

Kävin juuri siivoamassa miehen haudalta kuihtuneet kukkalaitteet pois, jätin kummun suojaksi laitetut havut paikoilleen vielä. Kaunis on hauta. Kiveä ei vielä ole, mutta nimellä varustettu valkoinen risti on osoittamassa kuka haudassa lepää. Pääsiäisenä viemäni narsissiruukku on vielä hengissä, vieressä palaa lyhdyssä kynttilä, on palanut taukoamatta hautajaispäivästä saakka, siitä olen pitänyt huolen, sillä käyn haudalla päivittäin. Ikävä on kova.

keskiviikko 3. toukokuuta 2017

Jo helpottaa käytännön asiat?

Nyt on miltei kaikki käytännön asiat hoidettu miehen kuolemaan liittyen. Eilen luovutin poliisille miehen metsästysaseen. Menee kuulemma murskattavaksi. Hyvä niin. Vielä joitakin asioita jää vähän roikkumaan, mutta ne hoidetaan sitten ajallaan. Ja muistaahan se verottajakin minua sitten aikanaan. Niin valtavan paljon asioita hoidettavana - ensin hautajaisjärjestelyt, sitten perunkirjoitukseen liittyvien asiakirjojen kerääminen ja nyt nämä käytännön asiat; vakuutusten muuttamiset, pankkiasiat, lainhuudatukset yms. En ymmärrä miten joku vanhempi, huonokuntoisempi leski jaksaa ne hoittaa, ainakaan ilman apuja. Minäkin olen henkisesti ja melkeinpä fyysisestikin ihan loppu. Toki nyt sitten helpottaa ja sitä mietinkin, että alkaako varsinainen surutyö nyt, kun sille on viimeinkin aikaa, eikä tarvi skarpata.

sunnuntai 30. huhtikuuta 2017

Kummallinen kevät

On kuin luontokin surisi mieheni poismenoa. Kevät on ollut kummallinen. Tänään on Vappuaatto, viime yönä on satanut lunta. Lisää. Sitä on ennestäänkin valtavat kinokset ja pelloillakin montakymmentä senttiä. Viime Vappu oli lumeton, saimme nauttia kahvit pihakeinussa. Nyt ei keinuun lumivallien vuoksi edes pääse. Pitäisi tehdä polku kiikulle, että saisi siellä välillä istahtaa.
Nukun edelleen lääkkeiden voimalla. Menen nukkumaan iltakahdeksalta ja herään aamukuudelta. Yöt ovat rauhattomia, koska kissa häiriköi ihan urakalla ja haluaa jossain vaiheessa aamuyötä uloskin. No, levon saan kuitenkin. Aamut ovat varhaisen heräämisen vuoksi pitkiä ja hitaita, monesti olen kahdeksaan mennessä jo syönyt aamupalan, siivoillut ja istunut pitkän tovin tietokoneella. Aamulla kestän paremmin eron tuskan ja ahdistuksen, itkunkin - siksi mieluummin valvon aamulla kuin illalla. Illat ovat sangen raskaita ja täynnä kaipuuta. Miehen kuolemasta on nyt vajaa 15 viikkoa. Ikävä on valtava.

maanantai 24. huhtikuuta 2017

Hymni rakkaudelle

Kävin teatterissa katselemassa/kuuntelemassa Susanna Haaviston Edit Piaf -esitystä. Kävin henkilökohtaisesti kiittämässä laulusta Hymni rakkaudelle ja sain hyvin lämpimän vastaanoton. Hieno taiteilija. Mutta tuon laulun sanat suomennetussa versiossa (en tiedä mitä ovat ranskaksi) ovat niin kohdalleni osuvat ja sydämeeni käyvät. "Kuolleen pois jos sinun kuulisin ....mitäs tuosta, yhteen jäämme, minähän myös kuolisin. Meidän niin on koko avaruus, aikaa niin on iankaikkisuus. Rakastamme, tuohan riittää, Luoja meidät yhteen liittää." Itkin teatterissa ja itken joka kerta, kun kappaleen kuuntelen. Lohduttava, ihana laulu.

perjantai 21. huhtikuuta 2017

Suru

Suru ei kysy saako se tulla, se tulee, kun sen aika on.
Et voi panna sille vastaan, se voittaa joka väittelyn.
Suru valtaa mielen ja ruumiin, se asuu sydämessä ja päässä, koko vartalosi tärisee sen voimasta.
Suru virtaa kyynelissä, se täyttää silmät ja katseesi. Surua et voi piilottaa.
Suru tulee uniisi ja hämärtää päiväsi. Arkiaskareesi teet surun sumentamana.
Kun luulet, että suru on jo helpottanut, se tulee entistä vahvemmin ja vie sinut mukanaan.
Suru on asettunut sieluusi.

maanantai 17. huhtikuuta 2017

Kun ei halua luopua

Tämä tunne, kun ei mistään miehen omasta halua luopua! En halua myydä autoa, en moottorikelkkaa. Niin täynnä muistoja. Ja jotakin noille on kuitenkin tehtävä, ehkä otan kelkan vain pois rekisteristä ja auton pidän itsellä, ainakin jos en saa kunnon hintaa. Millään polkuhinnalla en ala hyvää autoa myymään. Myyn mieluummin oman pikkuautoni... Eivät nuo maalliset tavarat tuo miestä takaisin, mutta melkoisen surutyön teen niidenkin kohdalla. Voi kun olisi joku viisas, joka neuvoisi mitä tehdä!

maanantai 10. huhtikuuta 2017

Käytännön asioita itkun kera

Tänään olen puhunut puhelimessa ja hoitanut käytännön asioita. Perunkirjoitukset on tehty ja talokinhan jää minulle. Nyt on aika siirtää nimiini sähkö- ja vesisopimukset, vakuutukset ym. Itkun kanssa olen näitä asioita soitellut, kun tuntuu niin rankalta ja lopulliselta. Ikävä on valtava. Haluaisin vain kuolla ja päästä mieheni luo ja silti on pakko jaksaa hoitaa nämä asiat. Miehen auto on pakko myydä, vaikka en haluaisi. Se on niin iso, etten saa sitä ajettua talliin. Pitäisin sen muuten itselläni. Niin paljon rakkaita muistoja siihenkin liittyy. Voi kuinka onnellinen olin aina, kun näin sen keulan kääntyvän kotikujalle miehen tullessa kahden viikon työkeikalta kotiin. Voi kun saisi ne ajat takaisin!

sunnuntai 9. huhtikuuta 2017

Peloista

Minulla on muutamia pelkoja, joista mm yksi koskee muurahaisia ja yksi äänestämistä. Tänään selätin näistä kahdesta toisen ja kävin äänestämässä kuntavaaleissa, tosin ystävien rohkaisemana. Katsotaan miten käy muurahaispelon kanssa, kun kesä taas tulee.... On se järjetöntä, että pitää pelätä jotakin äänestämistä. Mutta ne katseet, jotka kohdistuu vain ja ainoastaan sinuun, kun astut äänestystilaan, voi jestas! Nyt ei ollut enää edes mies tukena, että olisi voinut hänen selkänsä taakse piiloutua. No, hyvin meni onneksi. En kompuroinut ja muistin ottaa kolikonkin lipaskeräykseen. Hyvä minä!

torstai 16. maaliskuuta 2017

Pohdintaa

Kevättä ja kesää kohti ollaan menossa, paljon uusia haasteita tulossa. Miehen kuolemasta on nyt reilu 8 viikkoa. Suru on nyt pysyvä asukas talossa. Se kuuluu nyt arkeeni. Enkä tiedä haluanko sitä poiskaan, ja tuskin koskaan saankaan. Itken edelleen useita kertoja päivässä, ikävä on valtava. Luulen kuitenkin, etten ole pahinta vaihetta vielä kohdannutkaan. Kroppakin reagoi, olen saanut ihottuman ja paino on tippunut miehen kuoleman jälkeen 7 kiloa, vaikka syön ihan hyvin. Käyn joka päivä haudalla ja kotona kynttilä palaa aamusta iltaan miehen kuvan vierellä. Välillä on tunne, että haluaisin pois, rakkaani vierelle, missä minulle on varattuna hautapaikka. Uskovana ihmisenä olen rukoillut paljon. Mm sitä, että Jumala ottaisi minutkin ja pääsisin mieheni luokse. Sitten on kuitenkin hetkiä, jolloin elämä tuntuu elämisen arvoiselta. Lapset ja lapsenlapset, ystävät, jopa harrastukset pitävät elämässä kiinni. Käyn kuntosalilla kolme kertaa viikossa. Ilman tuota kuntoilua en olisi jaksanut ottaa miestäni vastaan ja asettaa lattialle kylkimakuulle, kun hän kohtauksen saadessaan lyyhistyi käsivarsilleni. Ja ilman tuota lihaksiston kunnossapitoa minusta ei olisi taloamme ja pihaamme hoitamaan. Lumityöt näin talvella, kesällä tulee sitten nurmikon leikkuu ja muu puutarhanhoito. Minä elän nyt, vaikken aina haluaisi, kunnioitan kuitenkin niin paljon elämää, että pidän kyllä itsestäni huolta.



https://www.youtube.com/watch?v=hlUTGy2ybKg

tiistai 14. helmikuuta 2017

Arki

Mies siunattiin haudan lepoon viime sunnuntaina. Hautajaiset olivat pienet, mutta kauniit. Muistotilaisuus pidettiin meillä kotona. Nyt on sitten arki alkanut. Papereita on pitänyt etsiä perunkirjoitusta varten ja sitten on nämä talon työt. Täytyy sanoa, että ei sitä nainen tiedä kuin osan talon hommista, kun talossa on mies. Tänä aamuna nukuin pommiin, oli kiire päästä tapaamiseen. Lähdin laittamaan autoa lämpenemään, liukastuin portaissa, kun kukaan ei olut niitä hiekoittanut eilisen suvikelin jäljiltä. Samainen suvikeli oli tiputtanut lumet autotallin katolta tallin ovien eteen ja kas, ovet eivät mahtuneetkaan aukeamaan. Ei auttanut kuin ottaa esiin petkele ja hakata yöllä pakkasessa kivikovaksi jäätynyttä sohjoa ja jäätä hiki hatussa. Voimille se otti ja kylille lähtiessänikin vielä kasvot kiilsivät hiestä, mutta sainpas auton pois tallista! No, nyt on toisenkin tallin ovet saatu jo auki. Käsivarret ja sormet ovat tosin melkoisen kipeät mokomasta jään hakkaamisesta. Paljon on talonpidossa asioita, joita jännitän ja jotka miehellä menisivät rutiinilla. Tulen teko uuneihin on yksi sellainen. Leivinuuni on minulle erityisen pelottava kapistus, mutta olen sentään kerran saanut tulet siihenkin, eikä edes pahasti savuttanut sisälle. Olohuoneen uuni on hiukan vähemmän pelottava onneksi. Tuhkien vienti pihalle on sekin taitolaji. Eräällä kerralla onnistuin kaatumaan tuhkaämpärin kanssa loikkiessani lumivallien yli kohti marjatarhaa. Onneksi vain pohje hieman venähti. Keinopolvien kanssa ei ole ihan leikintekoa kaatuilla. Tuolla reissulla opin, että kännykkä on aina pantava taskuun, vaikka vain piipahtaisi ulkona. Tuonne pakkasiin jos kaatuu ja vääntää polvensa, ei kukaan kuule, vaikka huutaisin kuinka apua - asumme nääs melko yksinäisellä paikalla, lähinaapureita ei ole. Arkeeni kuuluu nyt myös yksinäisyys. Ystäviä toki on, mutta se kodin tyhjyys on niin musertavaa. Vain kissa tuo hiukan eloa kotiin. Olenkin päättänyt pitää itseni liikkeellä. Lasten luo kaupunkiin ajan aika-ajoin ja he puolestaan vierailevat mummulassa. Kolmesti viikossa käyn kuntosalilla, tässä iässä on pakko pitää kunnostaan huolta. Naistenpiiri kokoontuu kerran viikossa ja onpahan minulle kaavailtu vastuunottoa jonkinsorttisesta kyläkammaritoiminnastakin. Tosin en tiedä olenko sellaiseen vielä valmis. Ystäviä tapaan sattumanvaraisesti silloin tällöin. Suurin osa heistä vain asuu niin kovin kaukana. Haudalla käyn päivittäin. Kotia siivoilen, ja kunhan kesä koittaa, alkavat pihatyöt ja niitähän sitten riittää!

keskiviikko 11. tammikuuta 2017

keuhkokontrolli

Eilen käytiin polilla keuhkokontrollissa. Taannoinen keuhkoja rassannut tulehdus alkaa olla voiton puolella. Kortisonihoitoa vähennetään pikkuhiljaa ja samalla toivottavasti kortisonin nostamat verensokeriarvotkin tippuvat. Keuhkotulehdus nimettiin COPksi, ilmeisesti oli kyseessä epilepsialääkkeiden, sädehoidon, taannoisten sytojen ym aiheuttama keuhkoreaktio. Nyt mies ei enää hengästy ja jaksaminen on jo aivan toista luokkaa kuin ennen joulua. Mittään syöpään viittaavaa ei tutkimuksisssa myöskään löytynyt. Onnellisia olemme!

tiistai 3. tammikuuta 2017

Tänään iloitaan!

Miehellä oli tänään aivoetäpesäkkeen kontrolli, pään magneettikuvaus. Iltapäivällä soittivat sädepolilta, että syksyinen sädetys on onnistunut, aivokasvain ei ole kasvanut, eikä muita muutoksia aivoista löytynyt! Seuraava kontrolli huhtikuussa. Voi tätä ilonpäivää! Ensi viikolla keuhkokontrolli, se toki jännittää.