sunnuntai 5. heinäkuuta 2015

Mietteissäni vaan mietin...

... että on se jännää miten yksin sitä ihminen loppujen lopuksi murheidensa kanssa on. Eipä nytkään juuri kukaan kysele, että miten teillä voidaan, miten te jaksatte, vaikka moni tietää tilanteemme. No työnsä puolesta kysyvät ammatti-ihmiset, kun heitä tavataan, mutta harvalukuinen on ystävissä, tuttavissa se porukka, joka aidosti välittää. Tämän saman koin, kun aikanaan sairastuin ja jouduin pitkille sairaslomille ja lopulta eläkkeelle. Eipä työyhteisöstäkään juuri kukaan kysellyt perääni, vaikka olin samalla työnantajalla 25 vuotta. Joku ystävistä piti yhteyttä, mutta suurin osa kaveruuksista jäi. Joku oli kuulemma valinnut toisen sairastuneen, jota tukea. Minä olisin kaivannut vain kahvitteluseuraa, en niinkään sairauteni jakajaa. Onko vika tässä ajassa vai miksi me ihmiset olemme lakanneet välittämästä? Vai olemmeko välittäneet koskaan? Miksi on niin vaikea kysäistä taakkaansa kantavalta tämän kuulumisia? Onko siinä taustalla pelko, että tulee oikea ryöppy murheita ja valituksia syliin, eikä ole aikaa tai halua niitä vastaanottaa? Vai onko niin, että kullakin on omat murheensa ja hyvä jos ne omansa jaksaa kantaa? Vai koemmeko me, että on tunkeilevaa kysyä, että toinen ei ehkä haluakaan puhua asioistaan? Vai onko sairaus tabu? Mene ja tiedä. Minä kysyn nyt itseltäni mitä kuuluu. Kiitos kysymästä. Ei kuulu kovin hyvää. Miehelläni on syöpä.

7 kommenttia:

  1. Tuttu kirjoitusta...jos et itse soita, niin harvassa ovat ne jotka kyselevät.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, tietysti voi olla vika itsessäkin :P. Tai ehkä ihmiset ujostelee, tai eivät halua vaivata, kiusaannuttaa......

      Poista
  2. Kylläpä monen ihmisen suusta olen kuullut tätä samaa asiaa. Normaalielämää sitä kaipaa, että joku kävis kahvilla, niinkun sanoit. Ei kai sitä osaa ihmiset niin käsitellä tällästä suurta sairautta. Vaikka meillä ollaan ihan tavallisia.

    Oon kassalla töissä ja asiakkaat välillä kyselee mitä kuuluu. Tunsin itseni jotenkin idiootiksi vastaillessani heille, että hyvää kuuluu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mutta niinhän se on, että sitä hyvää ihmiset vain haluavat kuuluvan, muuhun ei osata varautua!

      Poista
  3. Tulin välillä käymään täälläkin katsomassa kuulumisianne. Tämä teksti pani miettimään miksi näin käy? Ehkä ihmiset ovat liian arkoja tällaisissa asioissa, pelätään että sanotaan vääriä asioita tai ei osata sanoa mitään...tiedä häntä. Mutta elämä on tätä ja sairastunut ja perhe elää elämää siitäkin huolimatta, vaikka pelko onkin koko ajan läsnä. Eräs ystäväpariskuntani jossa mies on sairastanut vuosia (siis todella pitkää) keuhkosyöpää, osaavat ottaa jo huumorin mukaan peliin. Ulkopuolisena se alkuun hämmensi, mutta on ihanaa että he osaavat nykyään ottaa asian kevyemmin vaikka joka päivä voi sattua mitä vaan. Jokainen on erilainen, mutta olisi niin tärkeää että ei pelättäisi ottaa yhteyttä ja kysyä kuulumisia. Entäs jos kertoisit ystäville mitä odotat, ehkä he sitten rohkaistuisivat :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, pitäisi varmaankin olla itsekin aktiivisempi tuossa asiassa! Minulle vaan tulee sellainen tunne, että "kerjään" huomiota ....

      Poista
    2. Ymmärrän täysin, mutta kun monesti se on vain molemmin puolista väärinkäsitystä. Ihmiset vain ovat sellaisia, että vaikenee vaikeiden asioiden edessä kun ei tiedetä mitä "pitää" sanoa.

      Poista