torstai 25. toukokuuta 2017

Uusia murheita

Äitini, 82v on joutunut sairaalaan. Ekgssä jotain muutosta, keuhkoissa nestettä ja tulehdusarvot korkeat. Hällä ollut muutama päivä hankalia, kun ei ole pystynyt hengenahdistuksen vuoksi nukkumaan makuultaan ja viimein suostui lähtemään lääkäriin. Lähden huomenna - tai tarvittaessa jo tänään - ajelemaan sairaalaan, johon hänet on viety. Matkaa kertyy 400 kilometriä yhteen suuntaan, tyttäreni lähtee mukaan. Vaan eipä olisi tätäkään nyt tähän enää tarvittu!

Lisäys 26.5.
Ainakin keuhkokuume, tutkimuksia jatketaan.

Lisäys 2.6.
Siirretty sydänvalvonnasta keuhko-osastolle, jossa keskitytään nyt kauhkoahtaumataudin kunnolliseen hoitoon ja siihen, että äiti pärjää jatkossa kotona. Flimmeri oli aika sitkeässä, mutta kääntyi lääkkeillä. Siihenkin jonkinsortin estolääkitys kotiin. Eiköhän äiti siitä tokene.

Lisäys 2.6.
Aamupuhelu osastolle, äidin happisaturaatio ollut aamulla 60! Miten tuolla hapella voi elää??? Ja äiti istuu ja kattoo telkkua....

Lisäys 2.6.
Puolenpäivän puhelu osastolle, keuhkoembolia hengenahdistuksen syynä, aloitettu Marevan-lääkitys, siirto kotikaupungin sairaalaan jatkohoitoon viikonlopun jälkeen. Kotiutuksen jälkeen INR-arvon seuranta parin viikon välein tkssa.

Lisäys 9.6.
Vielä vaan sairaalassa. Ei tahdo happiarvot nousta. Ovat suorastaan vaarallisen alhaalla. En termejä muista, mutta veren happiarvon pitäisi olla 10, äidillä se nyt 4,7. Vielä ainakin viikonloppu osastolla ja kun kotiutetaan, happi ja kunnon maski mukaan.

Lisäys 14.6.
Äiti kotona, olin pari päivää hänen seuranaan. Happiviikset ja tukisukat kotieväinä. Huomisesta lähtien kotipalvelu käy kahdesti päivässä hänen tykönään. Helpottaa paljon minunkin huoltani, kun tiedän, että äidin oloa kontrolloidaan.

maanantai 22. toukokuuta 2017

Yksinäinen

Jotenkin on nyt kevään edetessä korostunut se kuinka yksinäinen olen. Onhan minulla ystäviä ja kavereita ja lapset sekä muu suku, mutta silti, tässä kodissa, tässä pihapiirissä olen niin yksin. Joka ainoa ratkaisu on tehtävä yksin. Yksin siivoan pihaa, kannan puutarhakalusteet, pidän kodista huolta, soitan likasäiliöauton, nuohoojan. Viime viikolla tilasin hinausauton, kun auton renkaan pultit katkesivat sisään ja piti auto saada korjaamolle. Yksin juon ulkokahvit portailla, yksikseni teen ruokaa tai syön einespitsan, yksin vietän iltani ja yksin menen nukkumaan. Yksinäisyyteen herään taas uutena aamuna. Ja kaikkea tätä yksinäisyyttä värittää hirvittävä ikävä. Hautausmaalla käynti lohduttaa, mutta itkettää samanaikaisesti. Jokaikinen esine kotona ja pihalla muistuttaa miehestä ja siitä, että hän ei enää koskaan käytä niitä. En tiedä kuinka kauan jaksan tätä. Missä menee kestämisen raja ja mitä sitten tapahtuu?

perjantai 12. toukokuuta 2017

Mietteitä

Kävin äitini luona parin päivän reissulla. 300 kmn yhdensuuntaisella matkalla ennättää ajatella monenlaista. Mietteet pyörivät edesmenneessä aviomiehessä ja mm siinä, että pitäisikö hänen tavaroitaan alkaa pikkuhiljaa pakata pois. Kotona on nimittäin kaikki hänen tavaransa hammasharjaa myöten niillä sijoilla mihin hän itse ne jätti. Lääkkeet pitäisi viedä apteekkiin, poistaa ne käytetyt hammasharjat ja siirtää vaatteet kaapeista laatikoihin mahdollista myöhempää hävittämistä varten. Tarkoituksenani on polttaa hänen vaatteensa, sillä en halua, että kukaan muu käyttää niitä. Paperit ja laskut pitäisi myös säilöä laatikoihin ym. Raskas työ on edessä, mutta minun on jatkettava elämääni, enkä voi kodista tehdä museota, vaikka haluaisinkin. Uskon, että mies ei pääse vapaaksi, jos en päästä hänestä irti. Sormukset otin pois sormesta, ajatuksena teettää niistä muistosormus tai säilyttää ne kaapissa sellaisenaan. Enhän ole enää naimisissa, kuolema on meidät erottanut. Kyyneleet virtaavat, kun näin ajattelen, mutta jotta jaksaisin itse elää, on päästettävä irti. Mies säilyy kuitenkin ikuisesti sydämessäni, sieltä ei hänen paikkaansa vie koskaan kukaan, hän oli elämäni suuri rakkaus.

sunnuntai 7. toukokuuta 2017

Elämäntäyteinen viikonloppu ja hautapaikan siivoamista

Tämän viikonlopun ajan muulloin niin hiljainen talomme syttyi eloon; poika perheinen ja tytär sulhoineen tulivat porukalla piristämään viikonloppuani. Talo täyttyi pianon ja mandoliinin soitosta (poika ja miniä muusikoita), laulusta, naurusta, pienten poikien riemunkiljahduksista ja iloisesta puheensorinasta. Voi miten nautin näiden rakkaiden läsnäolosta, mutta miten kaipasinkaan, että mies olisi saanut olla mukana kokemassa tämän ilon ja riemun.

Kävin juuri siivoamassa miehen haudalta kuihtuneet kukkalaitteet pois, jätin kummun suojaksi laitetut havut paikoilleen vielä. Kaunis on hauta. Kiveä ei vielä ole, mutta nimellä varustettu valkoinen risti on osoittamassa kuka haudassa lepää. Pääsiäisenä viemäni narsissiruukku on vielä hengissä, vieressä palaa lyhdyssä kynttilä, on palanut taukoamatta hautajaispäivästä saakka, siitä olen pitänyt huolen, sillä käyn haudalla päivittäin. Ikävä on kova.

keskiviikko 3. toukokuuta 2017

Jo helpottaa käytännön asiat?

Nyt on miltei kaikki käytännön asiat hoidettu miehen kuolemaan liittyen. Eilen luovutin poliisille miehen metsästysaseen. Menee kuulemma murskattavaksi. Hyvä niin. Vielä joitakin asioita jää vähän roikkumaan, mutta ne hoidetaan sitten ajallaan. Ja muistaahan se verottajakin minua sitten aikanaan. Niin valtavan paljon asioita hoidettavana - ensin hautajaisjärjestelyt, sitten perunkirjoitukseen liittyvien asiakirjojen kerääminen ja nyt nämä käytännön asiat; vakuutusten muuttamiset, pankkiasiat, lainhuudatukset yms. En ymmärrä miten joku vanhempi, huonokuntoisempi leski jaksaa ne hoittaa, ainakaan ilman apuja. Minäkin olen henkisesti ja melkeinpä fyysisestikin ihan loppu. Toki nyt sitten helpottaa ja sitä mietinkin, että alkaako varsinainen surutyö nyt, kun sille on viimeinkin aikaa, eikä tarvi skarpata.

sunnuntai 30. huhtikuuta 2017

Kummallinen kevät

On kuin luontokin surisi mieheni poismenoa. Kevät on ollut kummallinen. Tänään on Vappuaatto, viime yönä on satanut lunta. Lisää. Sitä on ennestäänkin valtavat kinokset ja pelloillakin montakymmentä senttiä. Viime Vappu oli lumeton, saimme nauttia kahvit pihakeinussa. Nyt ei keinuun lumivallien vuoksi edes pääse. Pitäisi tehdä polku kiikulle, että saisi siellä välillä istahtaa.
Nukun edelleen lääkkeiden voimalla. Menen nukkumaan iltakahdeksalta ja herään aamukuudelta. Yöt ovat rauhattomia, koska kissa häiriköi ihan urakalla ja haluaa jossain vaiheessa aamuyötä uloskin. No, levon saan kuitenkin. Aamut ovat varhaisen heräämisen vuoksi pitkiä ja hitaita, monesti olen kahdeksaan mennessä jo syönyt aamupalan, siivoillut ja istunut pitkän tovin tietokoneella. Aamulla kestän paremmin eron tuskan ja ahdistuksen, itkunkin - siksi mieluummin valvon aamulla kuin illalla. Illat ovat sangen raskaita ja täynnä kaipuuta. Miehen kuolemasta on nyt vajaa 15 viikkoa. Ikävä on valtava.

maanantai 24. huhtikuuta 2017

Hymni rakkaudelle

Kävin teatterissa katselemassa/kuuntelemassa Susanna Haaviston Edit Piaf -esitystä. Kävin henkilökohtaisesti kiittämässä laulusta Hymni rakkaudelle ja sain hyvin lämpimän vastaanoton. Hieno taiteilija. Mutta tuon laulun sanat suomennetussa versiossa (en tiedä mitä ovat ranskaksi) ovat niin kohdalleni osuvat ja sydämeeni käyvät. "Kuolleen pois jos sinun kuulisin ....mitäs tuosta, yhteen jäämme, minähän myös kuolisin. Meidän niin on koko avaruus, aikaa niin on iankaikkisuus. Rakastamme, tuohan riittää, Luoja meidät yhteen liittää." Itkin teatterissa ja itken joka kerta, kun kappaleen kuuntelen. Lohduttava, ihana laulu.