keskiviikko 6. kesäkuuta 2018

Murheita taas ja miettimisiä

Kesä toi taas uudet murheet. Äitini, 83v, on taas huonompana, sairaalassa tällä hetkellä. Hengitys ei pelaa kunnolla, keuhkot ja sydän huonossa kunnossa. Lääkärin mielestäkään ei selviä enää kotona ilman apuja ja uutta happilaitetta ei äiti tahdo hyväksyä, vaikka sen tarvitsisi vaikean keuhkotilanteensa (pitkälle edennyt keuhkoahtaumatauti) vuoksi. Kävin pari päivää sitten vuorokauden reissun äidin luona, mutta varpaillani olen milloin pitää lähteä uudestaan ajelemaan tuo 300 kmn (yhteen suuntaan) matka.

Muutakin murhetta riittää. Ihmissuhdekiemuroita, perin kimurantteja sellaisia, ja perjantaina olisi omiin tutkimuksiin meno - sain ajan siirrettyä alkukuuhun oireiden lisääntymisen vuoksi.

Tänään on mieheni ja minun hääpäivä. Kävin aamulla haudalla sytyttämässä kynttilän ja viemässä kauniin ruusun. Perjantaina vien sitten kesäkukat haudalle, nyt on vielä ollut kovin kylmiä öitä, kukat voivat paleltua.

Ruohonleikkurit eivät toimi ja heinä kasvaa kohisten. Hohhoijjaa. Pikkumurhe, mutta yksi muiden rinnalla.

sunnuntai 20. toukokuuta 2018

Helluntain mietteitä

Helluntai. Aurinkoinen, lämmin toukokuu jatkaa kulkuaan. Minä odottelen edelleen tutkimuksiin pääsyä keskussairaalaan, mistään vakavasta tuskin lienee kuitenkaan kyse, normaalia ikäänkuuluvaa juttua kaiketi. No, kesäkuun lopulla sitten kuulen.

Miehen hautakivi oli vajonnut kallelleen, laitoin siitä kiviliikkeeseen viestiä ja nopeasti pojat olivatkin käyneet kiven oikaisemassa, ja siisitiksi ja kauniiksi oli hauta laitettu oikaisun jälkeen. Olen oikein tyytyväinen asiakas.

Kesä sujunee pihatöitä tehden. Kattoasiani on edennyt sen verran, että uusi tekijä pikkuhommille on löytynyt, alkuperäisen työmiehen sairastuttua. Ulkoportaatkin pitäisi uusia, mutta jäänee ensi kesään. Tavaroita olen karsimassa. Vähän paikkojen siistimistä ja romujen poisvientiä.

Arkea ja juhlaa tiedossa kesän mittaan. Kunhan nyt kesään asti päästään :) .

sunnuntai 22. huhtikuuta 2018

Taas jotain uutta

En sittenkään pysty myymään ihanaa kotiani. Ystävät ja läheiset ovat luvanneet auttaa, ammattilaisia kutsun hätätilassa apuun. Jospa minä selviän! Tämä on kotini, täällä ovat rakkaat muistot. Tänne jään.

Terveydentilani huolestuttaa kuitenkin. Olen käynyt tutkimuksissa ja odotan vastauksia. Oireita on koko ajan. Mitä ne kertovat, sen saanen selville lähiviikkoina, kunhan saan tuloksia. Niitä odotellessa koetan elää mahdollisimman normaalisti. Omassa kotona.

torstai 15. maaliskuuta 2018

Päätös

Raskain mielin, viime postauksen vakuutteluista huolimatta, olen tullut siihen tulokseen, että minun on myytävä taloni. Keinopolveni ja leikkausta vaativa selkäni eivät kertakaikkiaan kykene kaikkiin talon töihin ja pienituloisen eläkeläisen on turha kuvitella voivansa palkata apuja. Talo ja tila vaativat niin paljon. Stressi ja huoli on kova.
Mutta myös syyllisyys on kova. Lupasin miehelleni, että pidän huolen talosta. Nyt en siihen sittenkään kykene. Syytän ja piinaan itseäni, mutta luotan siihen, että talo löytää arvoisensa asukkaat ja huolenpitäjät. En voi muuhun uskoa. Minun on oman mielenrauhani vuoksi ajateltava, että seuraajat kyllä huolehtivat. Toisaalta pitäisi ajatella, että mieheni tuskin haluaisi minun elävän jatkuvan paineen ja stressin alla. Vaikka koti on äärimmäisen rakas, en voi nyt muuta. Kevään mittaan käyn talon varastoja ja komeroita läpi, kesän ollessa kauneimmillaan laitan talon myyntiin, rukoillen, että oikea, taloon rakastuva ostaja löytyy. Sydän itkee verta, mutta päätökseni on nyt tehty.

torstai 8. helmikuuta 2018

Täällä edelleen

Kyllä minä edelleen olen olemassa, vaikka en ole blogejani päivitellyt. Talvi on mennyt vuoroin Lapissa, vuoroin kotona oleillen. Talon kanssa mennyt suht hyvin, vaikka talvea pelkäsin.

Vähän yli vuosi miehen kuolemasta. Henkisesti olen jo pikkuisen enemmän vahvoilla. Enää en joka ilta rukoile omaa kuolemaani, sen verran sisältöä tullut uudelleen elämään. Ikävä on kuitenkin edelleen kova. Itkukin melko herkässä. Jokin stressi minua kalvaa, sillä iho reagoi, aivan kuten välittömästi mieheni kuoleman jälkeen. Onhan tässä monenlaista mietittävää.

Sen olen päättänyt, että talon pidän. Vaikeuksista ja työmäärästä huolimatta. Tämä on koti.

maanantai 28. elokuuta 2017

Miksi asun maalla

Tänään hyvä esimerkki siitä miksi pidän maalla ja nimenomaan täällä omalla kylällä asumisesta. Minulla on ollut tiskikone rikki ja tänään tuli sitten kodinkonekorjaaja paikalle. Kodinkonekorjaaja, joka oli aikoinaan myös talomme rempassa mukana, kysyi miten minä olen jaksanut, kun tuli puhe mieheni kuolemasta. Täällä oikeasti välitetään ihmisestä.

maanantai 14. elokuuta 2017

Itkuksi meni taas

Olen viime viikkoina itkenyt valtavasti, useita kertoja päivässä. Epäilen, ettei tämä ole ihan normaalin surun mukaista. Pitänee ottaa yhteyttä terveyskeskukseen.

Tänään päätin tomerana aloittaa miehen tavaroiden kasaamisen, keräämällä hävittämistä varten apteekkiin miehen lääkkeet. Ensimmäiseksi osui käteeni epilepsialääkepurkki ja itku tuli heti. Kaikki sairauden vaiheet alusta loppuun kertautuivat mielessä.
En ymmärrä miten saan hänen vaatteensa kerättyä pois. Työvaatteet ja saappaat ovat edelleen kuistilla, kaikki muut vaatteet komeroissa. Viimeisellä ambulanssireissulla sairaalaan keräsin kassiin hänelle vaatteita, silmälasit ja kengät. Tavarat ovat edelleen kassissa. Tiedän, että elämän pitäisi jatkua ja minun päästä eteenpäin, on vaan niin kovin vaikeaa päästää irti!