maanantai 24. huhtikuuta 2017

Hymni rakkaudelle

Kävin teatterissa katselemassa/kuuntelemassa Susanna Haaviston Edit Piaf -esitystä. Kävin henkilökohtaisesti kiittämässä laulusta Hymni rakkaudelle ja sain hyvin lämpimän vastaanoton. Hieno taiteilija. Mutta tuon laulun sanat suomennetussa versiossa (en tiedä mitä ovat ranskaksi) ovat niin kohdalleni osuvat ja sydämeeni käyvät. "Kuolleen pois jos sinun kuulisin ....mitäs tuosta, yhteen jäämme, minähän myös kuolisin. Meidän niin on koko avaruus, aikaa niin on iankaikkisuus. Rakastamme, tuohan riittää, Luoja meidät yhteen liittää." Itkin teatterissa ja itken joka kerta, kun kappaleen kuuntelen. Lohduttava, ihana laulu.

perjantai 21. huhtikuuta 2017

Suru

Suru ei kysy saako se tulla, se tulee, kun sen aika on.
Et voi panna sille vastaan, se voittaa joka väittelyn.
Suru valtaa mielen ja ruumiin, se asuu sydämessä ja päässä, koko vartalosi tärisee sen voimasta.
Suru virtaa kyynelissä, se täyttää silmät ja katseesi. Surua et voi piilottaa.
Suru tulee uniisi ja hämärtää päiväsi. Arkiaskareesi teet surun sumentamana.
Kun luulet, että suru on jo helpottanut, se tulee entistä vahvemmin ja vie sinut mukanaan.
Suru on asettunut sieluusi.

maanantai 17. huhtikuuta 2017

Kun ei halua luopua

Tämä tunne, kun ei mistään miehen omasta halua luopua! En halua myydä autoa, en moottorikelkkaa. Niin täynnä muistoja. Ja jotakin noille on kuitenkin tehtävä, ehkä otan kelkan vain pois rekisteristä ja auton pidän itsellä, ainakin jos en saa kunnon hintaa. Millään polkuhinnalla en ala hyvää autoa myymään. Myyn mieluummin oman pikkuautoni... Eivät nuo maalliset tavarat tuo miestä takaisin, mutta melkoisen surutyön teen niidenkin kohdalla. Voi kun olisi joku viisas, joka neuvoisi mitä tehdä!

maanantai 10. huhtikuuta 2017

Käytännön asioita itkun kera

Tänään olen puhunut puhelimessa ja hoitanut käytännön asioita. Perunkirjoitukset on tehty ja talokinhan jää minulle. Nyt on aika siirtää nimiini sähkö- ja vesisopimukset, vakuutukset ym. Itkun kanssa olen näitä asioita soitellut, kun tuntuu niin rankalta ja lopulliselta. Ikävä on valtava. Haluaisin vain kuolla ja päästä mieheni luo ja silti on pakko jaksaa hoitaa nämä asiat. Miehen auto on pakko myydä, vaikka en haluaisi. Se on niin iso, etten saa sitä ajettua talliin. Pitäisin sen muuten itselläni. Niin paljon rakkaita muistoja siihenkin liittyy. Voi kuinka onnellinen olin aina, kun näin sen keulan kääntyvän kotikujalle miehen tullessa kahden viikon työkeikalta kotiin. Voi kun saisi ne ajat takaisin!

sunnuntai 9. huhtikuuta 2017

Peloista

Minulla on muutamia pelkoja, joista mm yksi koskee muurahaisia ja yksi äänestämistä. Tänään selätin näistä kahdesta toisen ja kävin äänestämässä kuntavaaleissa, tosin ystävien rohkaisemana. Katsotaan miten käy muurahaispelon kanssa, kun kesä taas tulee.... On se järjetöntä, että pitää pelätä jotakin äänestämistä. Mutta ne katseet, jotka kohdistuu vain ja ainoastaan sinuun, kun astut äänestystilaan, voi jestas! Nyt ei ollut enää edes mies tukena, että olisi voinut hänen selkänsä taakse piiloutua. No, hyvin meni onneksi. En kompuroinut ja muistin ottaa kolikonkin lipaskeräykseen. Hyvä minä!

torstai 16. maaliskuuta 2017

Pohdintaa

Kevättä ja kesää kohti ollaan menossa, paljon uusia haasteita tulossa. Miehen kuolemasta on nyt reilu 8 viikkoa. Suru on nyt pysyvä asukas talossa. Se kuuluu nyt arkeeni. Enkä tiedä haluanko sitä poiskaan, ja tuskin koskaan saankaan. Itken edelleen useita kertoja päivässä, ikävä on valtava. Luulen kuitenkin, etten ole pahinta vaihetta vielä kohdannutkaan. Kroppakin reagoi, olen saanut ihottuman ja paino on tippunut miehen kuoleman jälkeen 7 kiloa, vaikka syön ihan hyvin. Käyn joka päivä haudalla ja kotona kynttilä palaa aamusta iltaan miehen kuvan vierellä. Välillä on tunne, että haluaisin pois, rakkaani vierelle, missä minulle on varattuna hautapaikka. Uskovana ihmisenä olen rukoillut paljon. Mm sitä, että Jumala ottaisi minutkin ja pääsisin mieheni luokse. Sitten on kuitenkin hetkiä, jolloin elämä tuntuu elämisen arvoiselta. Lapset ja lapsenlapset, ystävät, jopa harrastukset pitävät elämässä kiinni. Käyn kuntosalilla kolme kertaa viikossa. Ilman tuota kuntoilua en olisi jaksanut ottaa miestäni vastaan ja asettaa lattialle kylkimakuulle, kun hän kohtauksen saadessaan lyyhistyi käsivarsilleni. Ja ilman tuota lihaksiston kunnossapitoa minusta ei olisi taloamme ja pihaamme hoitamaan. Lumityöt näin talvella, kesällä tulee sitten nurmikon leikkuu ja muu puutarhanhoito. Minä elän nyt, vaikken aina haluaisi, kunnioitan kuitenkin niin paljon elämää, että pidän kyllä itsestäni huolta.



https://www.youtube.com/watch?v=hlUTGy2ybKg

tiistai 14. helmikuuta 2017

Arki

Mies siunattiin haudan lepoon viime sunnuntaina. Hautajaiset olivat pienet, mutta kauniit. Muistotilaisuus pidettiin meillä kotona. Nyt on sitten arki alkanut. Papereita on pitänyt etsiä perunkirjoitusta varten ja sitten on nämä talon työt. Täytyy sanoa, että ei sitä nainen tiedä kuin osan talon hommista, kun talossa on mies. Tänä aamuna nukuin pommiin, oli kiire päästä tapaamiseen. Lähdin laittamaan autoa lämpenemään, liukastuin portaissa, kun kukaan ei olut niitä hiekoittanut eilisen suvikelin jäljiltä. Samainen suvikeli oli tiputtanut lumet autotallin katolta tallin ovien eteen ja kas, ovet eivät mahtuneetkaan aukeamaan. Ei auttanut kuin ottaa esiin petkele ja hakata yöllä pakkasessa kivikovaksi jäätynyttä sohjoa ja jäätä hiki hatussa. Voimille se otti ja kylille lähtiessänikin vielä kasvot kiilsivät hiestä, mutta sainpas auton pois tallista! No, nyt on toisenkin tallin ovet saatu jo auki. Käsivarret ja sormet ovat tosin melkoisen kipeät mokomasta jään hakkaamisesta. Paljon on talonpidossa asioita, joita jännitän ja jotka miehellä menisivät rutiinilla. Tulen teko uuneihin on yksi sellainen. Leivinuuni on minulle erityisen pelottava kapistus, mutta olen sentään kerran saanut tulet siihenkin, eikä edes pahasti savuttanut sisälle. Olohuoneen uuni on hiukan vähemmän pelottava onneksi. Tuhkien vienti pihalle on sekin taitolaji. Eräällä kerralla onnistuin kaatumaan tuhkaämpärin kanssa loikkiessani lumivallien yli kohti marjatarhaa. Onneksi vain pohje hieman venähti. Keinopolvien kanssa ei ole ihan leikintekoa kaatuilla. Tuolla reissulla opin, että kännykkä on aina pantava taskuun, vaikka vain piipahtaisi ulkona. Tuonne pakkasiin jos kaatuu ja vääntää polvensa, ei kukaan kuule, vaikka huutaisin kuinka apua - asumme nääs melko yksinäisellä paikalla, lähinaapureita ei ole. Arkeeni kuuluu nyt myös yksinäisyys. Ystäviä toki on, mutta se kodin tyhjyys on niin musertavaa. Vain kissa tuo hiukan eloa kotiin. Olenkin päättänyt pitää itseni liikkeellä. Lasten luo kaupunkiin ajan aika-ajoin ja he puolestaan vierailevat mummulassa. Kolmesti viikossa käyn kuntosalilla, tässä iässä on pakko pitää kunnostaan huolta. Naistenpiiri kokoontuu kerran viikossa ja onpahan minulle kaavailtu vastuunottoa jonkinsorttisesta kyläkammaritoiminnastakin. Tosin en tiedä olenko sellaiseen vielä valmis. Ystäviä tapaan sattumanvaraisesti silloin tällöin. Suurin osa heistä vain asuu niin kovin kaukana. Haudalla käyn päivittäin. Kotia siivoilen, ja kunhan kesä koittaa, alkavat pihatyöt ja niitähän sitten riittää!